Jennin ja Eerikin ensimmäiset seikkailut

Minun ja moottoripyöräni Eerikin (Kawasaki ER-5) yhteinen taival on kestänyt jo kolme viikkoa. Kilometrejäkin on kertynyt yli 500. Mitä ajatuksia, tuntemuksia on herännyt?

Täytyy sanoa, että olen ihan rakastunut! Viime syksyiset ajatukset siitä, olisiko tämä minun lajini vai ei, selkenivät ensimmäisellä ajokerralla. On minun lajini. Ihan hirveän kivaa moottoripyörällä ajaminen on! Myös epäilykset siitä, tuleeko pyörällä kumminkaan ajettua vain huvin vuoksi tai riittäkö aika ovat karisseet pois. Minä, ikuinen aamutorkku, olen jopa laittanut välillä kellon soimaan kolme varttia tavallista aikaisemmin vain päästäkseni ajamaan töihin moottoripyörällä jotain kiertoreittiä pitkin.

Ensimmäiset ajelut

Ihan ensimmäiset Eerikin kilometrit istuin sen kyydissä. Kaverini P ajoi pyörän eräälle hiljaiselle piha-alueelle, jossa pääsin rauhassa muistelemaan, miten moottoripyörällä ajetaan. Pelkäsin, että olisin ehtinyt unohtaa talven aikana tyyliin kaiken, mutta oikein yllätyin, miten nopeasti lopulta pääsin ajamisesta jyvälle. Hidasajo, kääntyminen, vaihteiden vaihto ja jarrutukset - en mikään mestari ollut, mutta ne kuitenkin sujuivat niin, että pystyin seuraavaksi lähteä ajamaan liikenteeseen.

Parilla ensimmäisellä kerralla kun mieheni ajoi perässäni autolla pitäen sopivan isoa turvaväliä. Tämä siksi, että hän tiesi että harjoittelen vasta, mutta joku hätäisempi jos olisi liimautunut kiinni takapuoleen ja olisin mokannut jotain, niin olisi voinut käydä ikävästi.

Alussa minulla oli vähän ongelmia oppia se, miten tehokkaasti moottoripyörä hidastuu kun vain päästää kaasusta irti. Se yhdistettynä vaihteen vaihtoon pienemmälle aiheutti tarpeettoman suuria jarrutuksia ilman varsinaista jarrutusta ja siten yllätyksiä takana ajavalle. Parin reissun jälkeen opettelin jarruttamaan pikkuisen jarruvalon näkymisen takia aina, kun hidastan, esimerkiksi risteyksiä lähestyessä vaikka pyörä hidastuisi ilmankin. Tietenkin olen myös opetellut hidastamaan hallitummin, mutta välillä tulee nykäyksiä kun en oikein tiedä miten pienelle vaihteelle olen pyörän hidastaessa onnistunut vaihtamaan...

Parasta moottoripyöräilyssä on mielestäni rauhallisilla maanteillä ajaminen. Vaihteleva maasto, nopeutta 60-80 km/h ja ympärillä ihana kesäinen luonto kaikkine tuoksuineen. Puuppolantie ja Vihtasillasta Ysitielle vievä tie ovat suosikkejani. Ensimmäiseksi inhokikseni sen sijaan päätyi Tarvaala-Simuna-väli, jossa oli melkein enemmän paikattuja kohtia kun alkuperäistä asfalttia. Yleensä paikkauksia voi kiertää, mutta tuossa ei ollut toivoakaan ja ajelin sen sitten aika hitaasti kun pyörä vähän pomppi.

Paikkaa paikan perään. Ei ollut kiva ajettava tämä pätkä.

Etenkin maanteillä ajaessani joudun välillä muistuttelemaan itselleni, että pitäisi katsoa kauas sinne minne olen menossa. Liian paljon tulee seurattuna mittareita ja katsottua muuten liian lähelle pyörän eteen, mikä heikentää hallittavuutta. Hitaammissakin nopeuksissa huomaa, että pyörää saa paremmin hallittua kun katsoo määrätietoisesti kauemmas menosuuntaan.

Tarkkana olla pitää

Vaikka ER-5 onkin aloittelijoille sopiva pyörä, on se autokoulun kevariin verrattuna sen verran iso, että sitä käsitellessä pitää aina olla täysin keskittynyt hommaan. Jos tuo 200 kg lähtee kallistumaan, niin 55 kg jää auttamatta kakkoseksi.

Siirtäessä pyörää se pitää todella pitää otteessa ja nojata se huolella itseä vasten. Eräänä päivänä Eerik piti siirtää pois parkkiruudusta Polon tieltä. Tyrkkäsin Eerikin turhan huolettomasti alas keskijalalta (jolla en sitä normisti edes pidä), jolloin se meinasi lähteä kallistumaan minusta pois päin. Nykäisy tangosta ja kallistuskulma vaihtui vähän turhan paljon minuun päin. Noh, sain siitä ihan hyvin kopin, mutta sain myös muistutuksen, että keskity kun siirrät pyörää, myös silloin kun et ole lähdössä sillä mihinkään.

Suoristaminen näyttää kieltämättä hieman työläältä...

Myös pysähtymisissä pitää olla tarkkana. Minulta kyllä ylettää pyörän selästä molemmat jalat samaan aikaan maahan, mutta vain varpaiden kärjistä. Käytännössä pysähdynkin aina niin, että pelkkä vasen jalka on maassa ja oikea pysyy jalkatapilla, jolloin asento on tukevampi. Liikenteessä pitää katsoa tarkkaan etten pysähdy sellaiseen kohtaan, että jalkani sattuisi kuoppaan tai ajo-uraan, koska silloin saattaa mitta loppua kesken.  (Olen 160 cm pitkä, jalan sisäpituus 73 cm ja ER-5 istuinkorkeus on 78 cm.)

Pätkä ja prätkä. Rimmaa hienosti, mutta oikeasti en tykkää yhtään sanasta "prätkä".

Ekalle lenkillä perässäni ajanut mieheni kuvasi pysähtymiseni liikennevaloihin. Kuvasta näkyy hyvin, miten istun pyörän selässä hieman toisella kankullani, jotta jalka yleettää paremmin maahan.

Pysähtyessäni ensimmäistä kertaa kertaa tankkaamaan tapahtui jotain kummaa ja seuraava havainto olikin, että istun pyörän selässä oikea jalka maassa ja nojaan pyörän kanssa bensa-aseman maksuautomaattiin. Onneksi joku oli tankkaamassa vieressä ja sain huhuiltua apua, sillä yksin en saanut siitä asennosta puntattua pyörää pystyyn. Ja onneksi oli seinä mihin nojata, niin Eerik ei päässyt kaatumaan. En oikeasti tiedä miksi menetin tasapainoni pysähtyessäni. Bensa-asemien asfaltissa tuntuu olevan usein kaikenlaisia painaumia, joten ehkä pysähdyin juuri sellaisen kohtaan eikä jalkani ylettänytkään maahan.

Liikkeelle lähtöjä edeltävä moottoripyörän nostaminen pois sivujalalta on oma temppunsa. Pidempijalkainen kaveri ehkä vain kääntäisi pyörän pystyyn, mutta minun on käytettävä koko painoani hyväksi saadakseni pyörän suoraan. Viimeisimmällä tankkauskerralla jouduin taluttamaan Eerikin pari metriä eteenpäin ennen kuin sain suoristettua sen. Olin pysäköinyt sen bensa-asemalla vahingossa hieman sivujalan suuntaan viettävään kohtaan, enkä jaksanut heijata sitä ylös siitä kallistuskulmasta.

Yksi ongelma ER-5 käsittelyssä mulla on se, että en oikein uskalla kääntyä pyörällä jyrkästi ajaessani hitaasti esim. parkkipaikalla. Mieluummin talutan pyörän oikeaan suuntaan. Lähimuistissa on vieläkin ympyrän pyörimiset käsittelyharjoituksissa ja jatkuvasti maahan laittamani jalka. Koska en yletä Erkin selästä yhtä hyvin maahan, niin pelkään, että menetän käännöksessä tasapainoni niin kaadun. Mutta eipä kääntymisissäkään kyllä jos niitä ei harjoittele, joten viime viikonloppuna ajolenkin päätteeksi uskaltauduin harjoittelemaan pyörimistä. Ympyrä kyllä pieneni koko ajan, mutta varmuutta tarvitaan hirveästi lisää, jotta uskaltaa ahtaassakin paikassa ajaa sen ympyrän. En usko, että läpäisin tällä hetkellä moottoripyörän käsittelykoettakaan tämän kääntymisen takia.

Kolmen viikon yhteenvetona voin todeta, että moottoripyöräily on minun juttuni. Ajaminen sujuu kerta kerralta paremmin, mutta tiedostan hyvin, että ole siinä vielä mitenkään hyvä. Ei muuta kuin paljon ajamista, niin siinä ne taidot karttuvat. Kaverini M pyysi minua jo pari viikkoa sitten mukaan MotOrg ry:n ajokoulutukseen, mutta tällä ajokokemuksella en vielä tohtinut lähteä ajamaan kauas radalle. Ehdottomasti haluan kuitenkin tuollaiseen koulutukseen vielä joskus osallistua!

Tunnisteet: , ,