Pari viikkoa sitten tapahtui jotain hyvin harvinaista: jouduin/pääsin päivän työreissulle Helsinkiin. Minulle se oli enemmänkin pääsemistä, sillä ei noita työmatkoja ole kovin usein omalle kohdalle osunut. Viimeksi olin reissussa palaverissa Oulussa syksyllä 2007. Mukavaa vaihtelua kyllä normaaliin toimistolla istumiseen.
Kuultuani palaverista mietin, että olisipa kiva päästä ajamaan pitkästä aikaa pidempää matkaa, mutta menemme sinne varmaankin jonkun isommalla autolla. Mainitsin kuitenkin toiveikkaasti, että haluaisin ajaa Hesaan ja niinpä neljän hengen tiimimme ahtautui Poloon. Ahtautuminen on kyllä väärä sana, sillä jälleen kerran takapenkillä istuneet ihmettelivät, kuinka tilava auto Polo onkaan verrattuna siihen miltä se näyttää. Mikään sohva Polon takapenkki ei tosin ole, mutta tilaa on sen verran, että oikeasti lähes kaikki Polon takapenkillä istuneet ovat sitä päivitelleet!
Sotkuinen reissu
Heti alkumatkasta kävi selväksi, että nyt on kurainen reissu tulossa. Ikkunaa joutui pesemään lähes jokaisen vastaantulijan jälkeen ja jo Toivakan kohdalla alkoi tuntua siltä, että on tullut hengitettyä vähän liikaa ikkunanpesunesteen huuruja. Onneksi haju hellitti pidemmän päälle. Joko ilmastointi auttoi tai sitten vain totuin siihen.
Alkumatkasta yritin käyttää pesuainetta niukasti, jotta sitä ei tarvitsisi hengittää niin paljon ja jotta se ei loppuisi kesken. Säästely ei kuitenkaan kannattanut, sillä ikkunaan jäi pyyhkijöistä hirveästi paljon raitoja. Niinpä tulin nopeasti siihen tulokseen, että parempi olla säästelemättä, jos aikoo nähdä ikkunasta uloskin.
Takaikkunan pesimelle oli matkalla paljon käyttöä. Onneksi se toimi niin kuin pitääkin (se ei ole aina ollut erityisen halukas antamaan pesuainetta) ja sain pidettyä takaikkunan läpinäkyvänä. Polon takaikkunanpyyhin on kyllä melko epäkäytännöllinen, sillä yhdellä painalluksella se pyyhkäisee vain kerran ja jää siitä tihkuasentoon. Painallus vielä eteenpäin heittää pesunestettä ikkunaan, mutta ei aktivoi pyyhkijää. Eli kun haluan pestä ikkunan pesuaineella, napsuttelen viikseä edestakaisin, jotta saan pyyhittyä ikkunan saman tien useampaan kertaan.
Ohitusyritys
Menomatkalla jossain Joutsan ja Hartolan välillä saavutin yhden betoniauton, joka eteni reilua 80 km/h nopeutta 100 km/h alueella. Kun Hartolan jälkeen eteen edessä avautui ohituskaista, aloin rauhassa kiihdyttää vauhtia ja siirryin ohituskaistalle. Myös betoniauto tuntui hieman kasvattavan vauhtiaan, joten minäkin painoin vähän lisää kaasua. Autoa lähestyessäni vilkaisin sivusilmällä Ecosta ja huomasin hämmästyksekseni nopeuteni nousseen jo 117 km/h:iin eli aivan liian kovaksi.
Suunnilleen samalla hetkellä betoniauton perästä lensi yllättäen niin paljon kuravettä tuulilasilleni, että menetin näkyvyyden eteenpäin täysin. Sokeutuneena jarrutin voimakkaasti ja tyrkkäsin pyyhkijät päälle. Menin tilanteesta hetkeksi hieman säppiin, joten saatuani näkökyvyn takaisin palasin oikeanpuoleiselle kaistalle päättäen ohittaa betoniauton vasta seuraavalla kiihdytyskaistalla sillä arvelin, että nykyistä ei olisi enää paljon jäljellä. Palattuani betoniauton taakse se hiljensi nopeutensa takaisin noin 90 km/h:iin.
Seuraavan kiihdytyskaistan näkyessä kiihdytin ripeästi vauhtini lähelle 100 km/h kirien betoniauton kiinni. Ohituskaistalle siirryin heti sen alkaessa. Samalla betoniauto kiihdytti vauhtinsa jälleen 100 km/h:iin eikä vauhtini riittänyt enää ohitukseen, joten hetken kiihdytyskaistalla ajon jälkeen palasin takaisin betoniauton taakse. 100 km/h nopeudella ajaminen kelpasi minulle hyvin, sillä ideana oli taittaa matkaa ripeästi sallitulla nopeudella, eikä väkisin mennä ohi. Palattuani betoniauton taakse se kuitenkin pudotti jälleen nopeuttaan ja niin ajoin lopun ohituskaista-alueen sen perässä 86 km/h. Ihan käsittämätöntä toimintaa!
Ennen Heinolaa oli vielä pari ohituskaistapätkää ennen kuin moottoritie alkoi. Niillä en viitsinyt edes yrittää betoniauton ohittamista, vaan tyydyin "köröttelemään" sen takana 90 km/h. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, kuinka joku muu olisi onnistunut betoniauton ohittamisessa, mutta valitettavasti kukaan ei saavuttanut meitä missään vaiheessa.
Kun Heinolassa alkoi moottoritie, pääsin lopulta ohittamaan betoniauton turvallisesti nopeusrajoituksen puitteissa sen jatkaessa kulkuaan 90 km/h nopeudella.
Pimeällä ajaminen
Olen välillä harmitellut sitä, kuinka pääsen harvoin ajamaan oikeasti pimeällä, koska kaikkialla on valaistus tai kaupungin valo heijastuu vähintään pilvistä. Kun sitten paluumatkalla pidetyn tauon jälkeen katulamput loppuivat, iski pimeys päälle toden teolla. Pitkillä valoilla näki melko hyvin, mutta lyhyillä valoilla vastaantulijoita kohdatessa tuntui ettei näe yhtään mihin on ajamassa. Siinä vaiheessa kadutti koko pimeällä ajamisen haikailu!
Märkä tie tuntui syövän tehokkaasti osan pitkien valojen tehosta. Tiestä ja taivaalta ikkunaan tarttuneet vesipisarat aiheuttivat myös sen, että vastaantulijoiden valot häikäisivät paljon kuivaa keliä enemmän. Vastaantulijoita kohdatessa päästin välillä nopeuden tippumaan jopa 60-70 km/h:iin, mikäli häikäistyin pahasti valoista. Pelkät valot eivät olisi olleet niin paha asia kuin se, että ikkunassa olevat vesipisarat heijastivat valoa.
Olin viimeksi ajanut pimeällä (9-tiellä olevaa 400 m pätkää lukuun ottamatta) noin vuosi sitten, joten ei ihme että oli vähän tuntematon tilanne. Alkujärkytyksen jälkeen totuin onneksi tilanteeseen melko nopeasti. En kuitenkaan viitsinyt ajaa satasen alueella hirveästi yli 80 km/h, sillä valoista huolimatta näkyvyys pimeällä ei ole alkuunkaan päivän valon luokkaa. Alhaisempaa nopeutta ajamalla on hieman enemmän pelivaraa toimia, mikäli sattuisi jokin yllättävä tilanne. Hirvikolaria tuolla nopeudella tuskin vältettäisiin, mutta tuhot olisivat edes vähän satasen vauhtia pienemmät.
Kiirettä
Pidettyämme menomatkalla Lahdessa tauon, huomasimme, että myöhästyisimme palaverista jonkin verran. Ajan tavallisesti aina nopeusrajoitusten mukaan, mutta nyt kiireessä ajoin koko matkan Hesaan jatkuvaa viiden kilometrin ylinopeutta, että edes vähän säästyisi aikaa. Joidenkin vauhdikkaampien perässä ajaessa huomasin pari kertaa nopeuden nousseen reiluun 110 km/h:iin, mutta muuten pysyttelin 105 km/h:ssa, jonka ajattelin sopivaksi nopeudeksi ilman, että poliisi voisi siihen puuttua. Jollain levikkeellä poliisi piti ratsiaa, mutta onneksi näitä isompia ylinopeuksia ei tullut juuri tutkan kohdalla.
Oliko ylinopeudesta ja jatkuvasta ohittelusta sitten hyötyä? Econen laski matkasta seuraavanlaista statistiikkaa:
Menomatka
- Kesto: 3:17 h
- Keskinopeus: 81 km/h
- Kulutus: 6,0 l/100km
Paluumatka
- Kesto: 3:24 h
- Keskinopeus: 79 km/h
- Kulutus: 5,7 l/100km
Eipä hirveästi hyödyttänyt. Pimeän paluumatkan hissuttelin ja silti menomatka kesti vain 7 minuuttia pidempään. Kiirehtiminen oli hieman stressaavaa, kun joutui jatkuvasti kyttäämään nopeusmittaria ja ohittelemaan muita. Paluumatkalla ajoin rauhassa motarin oikeaa kaistaa letkan mukana 95-100 km/h nopeudella ilman kyttäämistä ja ohittelua, mikä oli paljon rennompaa.
Turmavälit vs. turvavälit
Hesasta kotiin lähtiessä en voinut olla kiinnittämättä huomiota autojen turvaväleihin - tai kuten mieheni niitä kutsuu - turmaväleihin. Moottoritiellä ajetaan satasta tasaisessa letkassa autojen etäisyyden ollessa toisiinsa vain muutaman autonmitan verran. Etenkin ohituskaistalla ajavien välit olivat todella lyhyitä. Itse köröttelin oikealla kaistalla edellä ajavan takana hyvällä 100 m turvavälillä, johon oli myös helppo päästää moottoritielle rampeista liittyviä. Yllättävänä yksityiskohtana huomasin, että ohituskaistalla oli paljon enemmän liikennettä kuin oikeanpuoleisella kaistalla, jossa sai viiden nurkilla ajaa kaikessa rauhassa.
Tällaisena maalaiskaupunkilaisena vaatii kyllä ihan oman asenteensa siirtyä ajamaan pääkaupunkiseudun liikenteeseen. Esimerkiksi ohituksissa olen tottunut palaamaan omalle kaistalle vasta kun näen ohitetun peruutuspeilistä, mutta sellaisia välejä ei ole tarjolla. Tämä tulee esiin myös liittymisissä ja kaistanvaihdoissa. Pitää pystyä pujahtamaan pienempään.
Minulla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, miten autojen tiiviit vs. isot välit moottoriteillä/kehäteillä vaikuttavat ruuhkiin, etenemiskykyyn jne., joten näen turmaväleissä vain vajavaista turvallisuutta. Lyhyet välit eivät mahdollista kunnollista ennakointia, minkä seurauksena jarruvalot vilkkuvat innolla, kun joku hidastaa ja koko jono joutuu hidastamaan. En yhtään ihmettele, miksi noilla väleillä syntyy ketjukolareita.
Menopaluu = työpäivä
Hämmästyin siitä kuinka hyvin jaksoin ajaa saman päivän aikana Helsinkiin ja takaisin, mikä tarkoitti 7 tunnin ajoa eli istuin lähes normaalin työpäivän verran ratin takana. Tauoilla kun istahti syömään alkoi aina väsyttää, mutta tien päälle palatessa piristyi taas kummasti. Jos paluumatkalle olisi päässyt lähtemään vasta pari tuntia myöhemmin niin sitten olisi varmaan pitänyt luovuttaa kuskin paikka pojille, mutta nyt jaksoi ihan hyvin.Tunnisteet: Maantiellä ajo, Muiden käyttäytyminen, Ohittaminen, Pimeällä ajo, Polo, Polo Senior, Reissut